Amatöörimäinen joutilaisuus vai ei-rakastajamainen ei-joutilaisuus

Antiikin kreikkalaisten ja toisaalta protestanttisen etiikan suhde työhön käy esiin tarkastelemalla sitä, mitä ne pitävät arvokkaina. Kreikkalaisille tärkeää oli joutilaisuus (skhole, josta myös koulu-sana tulee) ja siitä otettiin negaatio, ei-joutilaisuus (askhole), kuvaamaan arvostamatonta olemisen muotoa. Missä siis joutilaisuus on merkitsevän tekemisen aikaa ihmiselle, itsensä kehittämisen aikaa! Mutta protestanttisessa etiikassa taasen työ on ensisijainen (työn-antaja ja työn-tekijä, työ siis itseisarvona), ja siitä ottamalla negaatio, saadaan se vähemmän arvostettu tila, työtön.

Tällä logiikalla on mielenkiintoista pohtia ammattilaisuuttakin. Sana amatööri on saanut suomen kielessä jotenkin negatiivisen sävyn. Sana on kuitenkin johdettu latinan teonsanasta amator, rakastaa. Eli amatööri on rakastaja. Ja jos mietitään suomenkielistä sanaa harrastaja, niin harras-sana on sukua mm. muinaisnorjan sanalle harthr, kova, luja, taipumaton. ”Luja rakastaja” voisikin olla hyvin kuvaava nimittäjä hakkerietiikan mukaan toimivalle toimijalle! Mutta onko ammattilainen työssään sitten ei-rakastaja? Voiko ammattiinsa suhtautua rakastavasti?

Mainokset